keskiviikko 11. toukokuuta 2016

The moment I realised how much I love music


Oon rakastanut musiikkia jo niin pitkään, etten edes osaa sanoa tarkkaa aikaa, koska kaikki ois alkanut. Pienenä pidin musisoinnista ja esiintymisestä, kunnes vanhempana tajusin, kuinka hemmetin pelottavaa on olla ihmisten edessä.
Muistan myös aina sen hetken, kun sain ensimmäiset omat "aikuisten CD-levyt" ollessani ala-asteella. Olin luultavasti 7 tai 8.
Enää en tarkkaan muista, mikä se aivan ensimmäinen levy oli, mutta muistan muutaman ensimmäisen: 
Anssi Kelan Nummela

Varsinkin Nummelaa tuli soitettua lähes puhki ja naarmuille asti ensimmäisen parin vuoden ajan.
Vanhemmat soittivat milloin mitäkin, isäni oli ja on tosin edelleen musamiehiä. Hän soitti noihin aikoihin paljon muun muassa Kentin Vapen och ammunitionia, joka loi jo silloin rakkauteni tähän bändiin (still here, maaaany years later). Tosin olen edelleen rakastunut lähinnä tähän 14 vuotta vanhaan albumiin sekä vielä enemmän sen seuraajaan, joka sekin julkaistiin jo yli 10 vuotta sitten.
Lapsena meillä ei koskaan soinut Suomi-iskelmä tai mitään sinnepäinkään, vaan isäni kasvatti minua Metallicalla, Kentillä ja Oasiksella. Tämä on yksi syy siihen, miksi en siis vieläkään osaa suurien suomalaisten hittien kuten Tinakenkätytön tai Aikuisen naisen sanoja.
"Kasvatuksen" otin ajoittain hieman takkuisestikin vastaan, mutta jo tässä kohtaa elämääni huomaan ottaneeni paljon vaikutteita näiltä ajoilta. Muutaman viime vuoden aikana musiikki makuni on muuttunut hyvinkin paljon "populaarisempaan" ja "radiohittimäisempään" suuntaan, mutta toisaalta pidän edelleen erittäin paljon rockista, indiehenkisestä musiikista ja tuntemattomammista bändeistä.
Yksi tällainen bändi oli 2008 julkisuuteen noussut pieni ja tuntematon esikoislevynsä julkaissut Haloo Helsinki!.
Haloo Helsinki! oli ehkä ensimmäinen bändi, johon rakastuin eri tavalla kuin mihinkään muuhun siihen asti.
Yksi yhtyeen luultavasti ensimmäisistä keikoista Turussa järjestettiin Klubilla keskiviikkoiltana marraskuussa 2008 ja paikalla oli tällöin noin 10 katsojaa. Ovat ajat muuttuneet sen jälkeen.

Näiden aikojen jälkeen olen myös yhä aktiivisemmin alkanut käydä keikoilla ja festareilla. En todellisuudessa ole tajunnut kaikkien näiden tapahtumien arvoa ennen kuin vasta nyt (eikä edes puhuta siitä, miten tokaluokalla nukahdin Anssi Kelan konsertissa, vaikka olin todella innoissani koko ajan...)
Viime vuosina olen pyrkinyt käymään keikoilla entistä enemmän ja tämä vuosi tuo tähän kaikkeen aivan uuden ulottuvuuden (maaliskuun postaus).

Fast forward tähän nimenomaiseen kirjotushetkeen >>>

Mietin hetki sitten, miten olen pystynyt pitämään tämän vuotisten keikkojen aikana kaikki tunteet niin vahvasti sisälläni, seurasta riippumatta. Huomaan esimerkiksi ajatelleeni, miten "ihan varmasti itken koko Adelen konsertin ajan hallitsemattomasti, enkä pysty lopettamaan", mutta yhtään todellista itkun hetkeä ei koskaan tullutkaan. Ja joka kerta, kun joku kysyy konsertista jotain, en vieläkään oikeen osaa kuvailla tunnetiloja, koska en ole ehtinyt prosessoida keikkaa itsekään.
Vastaus pohdintaani tosin: olen usein niin huumaantuneena keikan tunnelmasta (varsinkin jos muu yleisö on aktiivisesti mukana), etten tunne oloani surulliseksi, vaikka lempikappaleeni soisi lavalla. Siinä hetkessä en ehdi ihmetellä, kuinka hieno paikka maailma on, vaan koitan pysyä mukana tunnelmassa. Tämän luulen olevan oikea vastaus kysymykseeni, jossa ei tosin ollut edes kysymysmerkkiä perässä.

Lopulta päästään vielä kommentoimaan postauksen otsikkoa: tässä vaiheessa luulin itsekin vielä kirjoittavani hyvistä hetkistä ja ikimuistoisista CD-levyistä, mutta kyse onkin jostain muusta.

Pääsin mielessäni siihen pimeän yön hetken, jossa haluaa prosessoida ja järjestellä ajatuksiaan. Näin siis tein ja mietin sitä, miten en osaa kuvailla tunteitani Adelen konsertissa tai sen jälkeen.
Todellisuudessa minussa herättää enemmän tunteita Troyen siirtynyt Oslon konsertti, jonka piti olla ensi viikolla. Kun luin sattumalta muuttuneen päivämäärän netistä, en ollut uskoa silmiä. Konsertti siirtyi syyskuun alkuun keskelle viikkoa, jolloin olen juuri ehtinyt asettua vaihtokaupunkiin Utrechtiin. Ajankohta on siis lievästi sanoen huono ja seuraava askel on kysellä refundia ostamastani lipusta. Pahinta tässä tilanteessa ei ole suinkaan "sisällöltään tyhjä Oslon matka" vaan epävarmuus siitä, koska saan vastaavan tilaisuuden vai saanko sitä ollenkaan.

Olen tiennyt jo muutaman päivän ja olen alkanut päästä tilanteesta jo pikku hiljaa yli, mutta todellisuudessa ja rehellisesti tieto sattuu edelleen (tieto lisää tuskaa). Tänä nimenomaisena hetkenä tajusin, kuinka paljon odotin Troyen keikkaa ja kuinka epätodelliselta ja surkealta tieto tuntui.

Se oli ehkä konkreettisin hetki, jolloin huomasin kuinka paljon rakastan musiikkia.


Ei kommentteja: