perjantai 27. toukokuuta 2016

Wisdom comes with extra teeth


Eilen sain ajatuksen, että voisin kirjottaa tällasen (rehellisen) kokemus postauksen viisaudenhampaan poistosta, sillä monet varmasti googlailee näitä juttuja ennen omia operaatioitaan. Netistä löytyy varmaan paljon kauhukokemuksia ja negatiivisia juttuja, joten halusin kirjoittaa yhden myös omasta näkökulmastani. Jos et siis kestä lukea tällaisia pitkiä selityspostauksia tai sua ei kiinnosta mun kokemukset asiasta, niin nähdään ensi postauksessa!

Kaikki alkoi maalis-huhtikuun aikoihin, kun kävin pitkästä aikaa hammaslääkärin tarkastuksessa (lapset, käykäähän säännöllisesti, se oikeesti kannattaa!) ja onnekseni ei löytynyt mitään paikattavaa tai puhdistettavaa. Lääkärini kuitenkin suositteli välittömästi viisaudenhampaan poistoa alavasemmalta ja passitti mut röntgenkuviin nähdäkseen, miten hampaan juuret menee. Pari päivää myöhemmin sain sitten soiton, jossa hän ilmoitti, että hän lähettäisi mut kollegalleen poistoon, jos siihen suostun. Pyysin aikaa sitten kesäkuulle ja kuumottelin jo tulevaa operaatiota. Postissa sain sitten ajan kuitenkin toukokuulla viikkoa ennen Oslon reissua, joten jouduin vielä hienosäätämään ajankohtaa eteenpäin ja se onneksi onnistui helposti.
Kaksi päivää sitten mulla siis oli edessäni yksi eniten kammoamistani hetkistä. Lapsena aina toivoin, ettei mulle edes puhkeaisi yhtäkään viisaudenhammasta, mutta ylös ne puhkesivat jo ainakin 3 vuotta sitten. Alas alkoivat molemmat ilmestyä vasta sen jälkeen, mutta olin itekin huomannut jo, etteivät ne tule sinne sopimaan.
Tässä vaiheessa on siis luultavasti aiheellista huomattaa, että olen aina pelännyt kuollakseni hammaslääkäreitä (ja kaikkia muitakin lääkäreitä) ja olenkin tosi kiitollinen mukavasta ja ihanasta julkisen puolen lääkäristä, jolla olen nyt muutaman viime kerran käynyt. Hän kehotti heti, etten ota paniikkia tulevasta operaatiosta ja sanoi, että kollegansa on tosi hellävarainen ja taitava työssään. Hän myös tarjosi operaatioon esilääkitystä. Tämä käytännössä siis tarkoitti sitä, että noin puoli tuntia ennen operaatiota saisin paljon pillereitä nieltäväksi. Aloitin siis "kevyesti" kolmella antibiootilla, puolikkaalla särkylääkkeellä ja puolikkaalla sinisellä tabletilla, joka oli ilmeisesti jonkinlainen unilääke. Kutsussa kehotettiin olemaan syömättä, jotta lääkkeet vaikuttaisivat paremmin, mutta itse söin banaanin ennen lähtöä, etten joutuisi olemaan iltapäivään asti täysin syömättä. Minuun eivät siis syystä tai toisesta lääkkeet kovin vahvasti vaikuttaneet, mutta oloni oli suhteellisen rento tilanteeseen nähden. Parhaimmillaan oli hetken samankaltainen olo kuin ehkä yhden nopean tuopillisen jälkeen olisi.
Lääkityksenkin takia piti mukana olla saattaja, joka hoitaa mut kotiin operaation jälkeen, joten äitini oli mua odottamassa. Siinä sitten lääkkeiden jälkeen kyselin, että ei kai mua mihinkään eri vaatteisiin laiteta, kun olin saanut jo hienot sandaalit jalkaan. Äitini totesi vaan, ettei hänellä ollut tällaisia kokemuksia. Mun kohdalla meininki oli kuitenkin erilainen, ja kun hoitajat tulivat hakemaan mua operaatioon, niin jouduin oikeen semmoseen omituiseen sairaalakaapuun ja verkkolakkiin. Siinä sitten kummastelin, että mitäs ihmettä : D
Seuraavaks matka jatkui operaatiohuoneeseen, joka muistutti mun mielikuvissa leikkaussalia, vaikken oo sellasessa varmaan oikeen koskaan ollukaan. Siellä sitten kaikki omituisuudet jatku ja jouduin vielä semmosen "peiton" alle, semmosen kun leikkauksissa usein käytetään. Toisaalta oli ihan kiva olla peiton alla + silmät kiinni koko ajan, joten mua se ei häirinnyt ollenkaan.
Itse operaatiokin oli loppujen lopuksi siedettävä, vaikka nää kaikki sairaalaelementit alko kyllä ahdistaa mua hiukan. Mulle hieman yllätyksenä tuli myös se, että mulle oli määrätty sekä ylä- että alahampana poisto, vaikkei ylähampaassa ollut mitään vikaa. Siinä vaiheessa tosin kun alapuoli oli puudutettu, niin ajattelin, että kestän saman tien sen yläpuolenkin.
Puudutuksesta puheen ollen sen enempää pelottelematta: yläpuolen puudutus ei tuntunut oikeestaan miltään alapuoleen verrattuna. Alapuoli oli jotenkin tosi inhottavan ja epämukavan tuntuinen (koska haluan olla rehellinen), mutta sen kyllä kestää kuka tahansa, jos mäkin kestin sen. Mulla on meinaa todella matala kipukynnys (asteikolla 0-10 se on ehkä välillä -1 ja 0,5) ja tässä esimerkki: jos esimerkiksi nipistän itteäni kädestä, tunnen kipua varmaan minuutin siinä samassa kohdassa.
Puudutusten lisäksi ehkä operaation toinen inhottavin kohta oli alahampaan poisto. Ylähammas pystyttiin vetämään kokonaan pois, mutta alahammas palotelttin. En tiedä mitä työkalua siihen käytettiin, mutta välillä tuntui samalta kuin olisi paikattu hampaassa olevaa reikää ja pora olisi mennyt hermoon asti. Kipu ei ollut valtava, mutta tosi inhottavan puistattava, joten lääkäri lisäs tässä vaiheessa kerran lisää puudutetta, joka ei tuntunut oikeestaan miltään enää siinä vaiheessa, kun koko toinen puoli oli jo puudutettuna muutenkin.
Kaiken kaikkiaan operaatio ei siis ollut ihan kauhean paha, muttei nyt mitenkään nautinnollinenkaan. Kun selviää puudutuksista, niin on jo voiton puolella : D Ja operaatio on siis semmonen, että siinä ei oo "kokonaan tunto pois" vaan siinä tuntee esimerkiksi sen, kun hammasta liikutellaan, mutta se ei yhtään särje tai satu. Tavallaan helpottava tieto, sillä tiedän, et mulla on vielä toi toinen puoli edessä jossain vaiheessa...

Operaation jälkeen oli tosi helpottunut, mut samalla jännittynyt olo siitä, et mitä tapahtuu kun puudutuksen vaikutus lakkaa. Mulla kauimmin puutuneena oli kielen reuna ja suupieli, mutta posken puutuneisuus oli poistunut jo melkein kokonaan kun lähdettiin Dentaliasta. Mulla lääkäri määräs kahta särkylääkettä ja 5 päivän antibioottikuurin sekä suositteli desinfioivaa suuvettä (Corsodyl) ja antoi ylipäänsä muutamia ohjeita hoitoon.

Nyt on siis kulunu operaatiosta vähän yli kaksi päivää ja oon voinu todella hyvin koko tän ajan (*koputtaa puuta*). Hoitajat neuvoivat pitämään kylmä pussia operaatiopäivänä (keskiviikko), niin se vähentää turvotusta seuraavana päivänä. Kuulin myös vanhemmilta juttuja siitä, miten jotkut saavat mustelmia kasvoihin tai joutuvat kestämään kauheaa särkyä, mutta voin tyytyväisenä sanoa, että olen selvinnyt todella TODELLA helpolla.
Minkäänlaista turvotusta ei ole mulla oikeastaan esiintynyt eilen tai tänään, eikä leikkauskohdat ole juuri myöskään vuotaneet keskiviikkoiltapäivän jälkeen. Särkyä ei myöskään ole ollut, mikä on johtunut luultavasti eniten siitä, että oon syöny lääkärin ohjeen mukaan säännöllisesti mulle määrättyjä särkylääkkeitä sekä yhtä aikaa että erikseen. Mutta jos mietitään jälkioireita asteikoilla 0-10, niin mulla on mun kipukynnykselläkin särky ollut koko ajan oman arvion mukaan alle 1, mikä on todellinen onni! Särkyä voi tuntua sillon, kun herään aamulla 8:30 ottamaan antibiootit ja muut lääkeet ja särkylääkkeiden vaikutus on haihtunut yön aikana. Silloinkaan särky ei ole kuitenkaan ollut kovatasoista.

Sitten ehkä kiinnostavimpaan osioon eli mitä olen syönyt.
Olen enimmäkseen pysytellyt kokonaan kylmissä tai haaleissa ruoissa.
Aamupalaksi oon syönyt yhden perunapiirakan vaihtuvilla täytteillä sekä riisifrutteja tai vastaavia pehmeitä ruokia. Jogurttiakin olen syönyt esimerkiksi välipalaksi ja toisena päivänä söin viinirypäleitä sekä sellaisenaan että jäädytettyinä. Päivälliseksi söin heti leikkauspäivänä vähän lohta ja haaleita paistettuja uusia perunoita, jotka olivat mulle ainakin tosi sopivia. Eilen söin päivälliseksi pehmeää ranskanleipää ja katkarapukimaraa (#vaincitymarketjutut) ja illalla söin jopa hesen ranskalaisia ketsupilla erittäin varovasti. 
Kahtena ensimmäisenä päivänä join pelkästään vettä, mutta tänään olen varovasti kokeillut maustettua kuplavettä pillillä ja hyvin on mennyt.

Hampaita olen pessyt "normaalisti" vasta eilisillasta, kaksi ensimmäistä pesu kertaa käytin vain Corsodyliä ilman purskutusta, koska ainakin multa kiellettiin hampaiden peseminen sekä purskuttelu tai pillillä imeminen ensimmäisenä päivänä. Ette uskokaan kuinka hyvältä tuntui eilen illalla pestä hampaita harjalla, sitä osaa arvostaa vasta, kun sen tekeminen kielletään (ja ei, hammastahna ei kirvellyt) : D

Kirjoitettuani tän kaiken aloin miettiä, että olenkohan unohtanut jotain. Jos olen, niin saa kysyä kommenteissa tai miten vaan. Toivottavasti tästä oli edes jollekin apua tai jotain todella omituista viihdykettä ellei muuta. 

Nyt mä jatkan "toipumista" katsomalla Kostoa Viaplaysta (17 päivää aikaa kattoa 3,5 tuotantokautta, ei paha) ja käyn samalla tekemässä yhden perunapiirakan.

Kiitos jos luit koko postauksen ja pistäkää kommentteja, ensi kerralla taas tavallista postausta :*

Recovery day 3: still going strong!


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

The moment I realised how much I love music


Oon rakastanut musiikkia jo niin pitkään, etten edes osaa sanoa tarkkaa aikaa, koska kaikki ois alkanut. Pienenä pidin musisoinnista ja esiintymisestä, kunnes vanhempana tajusin, kuinka hemmetin pelottavaa on olla ihmisten edessä.
Muistan myös aina sen hetken, kun sain ensimmäiset omat "aikuisten CD-levyt" ollessani ala-asteella. Olin luultavasti 7 tai 8.
Enää en tarkkaan muista, mikä se aivan ensimmäinen levy oli, mutta muistan muutaman ensimmäisen: 
Anssi Kelan Nummela

Varsinkin Nummelaa tuli soitettua lähes puhki ja naarmuille asti ensimmäisen parin vuoden ajan.
Vanhemmat soittivat milloin mitäkin, isäni oli ja on tosin edelleen musamiehiä. Hän soitti noihin aikoihin paljon muun muassa Kentin Vapen och ammunitionia, joka loi jo silloin rakkauteni tähän bändiin (still here, maaaany years later). Tosin olen edelleen rakastunut lähinnä tähän 14 vuotta vanhaan albumiin sekä vielä enemmän sen seuraajaan, joka sekin julkaistiin jo yli 10 vuotta sitten.
Lapsena meillä ei koskaan soinut Suomi-iskelmä tai mitään sinnepäinkään, vaan isäni kasvatti minua Metallicalla, Kentillä ja Oasiksella. Tämä on yksi syy siihen, miksi en siis vieläkään osaa suurien suomalaisten hittien kuten Tinakenkätytön tai Aikuisen naisen sanoja.
"Kasvatuksen" otin ajoittain hieman takkuisestikin vastaan, mutta jo tässä kohtaa elämääni huomaan ottaneeni paljon vaikutteita näiltä ajoilta. Muutaman viime vuoden aikana musiikki makuni on muuttunut hyvinkin paljon "populaarisempaan" ja "radiohittimäisempään" suuntaan, mutta toisaalta pidän edelleen erittäin paljon rockista, indiehenkisestä musiikista ja tuntemattomammista bändeistä.
Yksi tällainen bändi oli 2008 julkisuuteen noussut pieni ja tuntematon esikoislevynsä julkaissut Haloo Helsinki!.
Haloo Helsinki! oli ehkä ensimmäinen bändi, johon rakastuin eri tavalla kuin mihinkään muuhun siihen asti.
Yksi yhtyeen luultavasti ensimmäisistä keikoista Turussa järjestettiin Klubilla keskiviikkoiltana marraskuussa 2008 ja paikalla oli tällöin noin 10 katsojaa. Ovat ajat muuttuneet sen jälkeen.

Näiden aikojen jälkeen olen myös yhä aktiivisemmin alkanut käydä keikoilla ja festareilla. En todellisuudessa ole tajunnut kaikkien näiden tapahtumien arvoa ennen kuin vasta nyt (eikä edes puhuta siitä, miten tokaluokalla nukahdin Anssi Kelan konsertissa, vaikka olin todella innoissani koko ajan...)
Viime vuosina olen pyrkinyt käymään keikoilla entistä enemmän ja tämä vuosi tuo tähän kaikkeen aivan uuden ulottuvuuden (maaliskuun postaus).

Fast forward tähän nimenomaiseen kirjotushetkeen >>>

Mietin hetki sitten, miten olen pystynyt pitämään tämän vuotisten keikkojen aikana kaikki tunteet niin vahvasti sisälläni, seurasta riippumatta. Huomaan esimerkiksi ajatelleeni, miten "ihan varmasti itken koko Adelen konsertin ajan hallitsemattomasti, enkä pysty lopettamaan", mutta yhtään todellista itkun hetkeä ei koskaan tullutkaan. Ja joka kerta, kun joku kysyy konsertista jotain, en vieläkään oikeen osaa kuvailla tunnetiloja, koska en ole ehtinyt prosessoida keikkaa itsekään.
Vastaus pohdintaani tosin: olen usein niin huumaantuneena keikan tunnelmasta (varsinkin jos muu yleisö on aktiivisesti mukana), etten tunne oloani surulliseksi, vaikka lempikappaleeni soisi lavalla. Siinä hetkessä en ehdi ihmetellä, kuinka hieno paikka maailma on, vaan koitan pysyä mukana tunnelmassa. Tämän luulen olevan oikea vastaus kysymykseeni, jossa ei tosin ollut edes kysymysmerkkiä perässä.

Lopulta päästään vielä kommentoimaan postauksen otsikkoa: tässä vaiheessa luulin itsekin vielä kirjoittavani hyvistä hetkistä ja ikimuistoisista CD-levyistä, mutta kyse onkin jostain muusta.

Pääsin mielessäni siihen pimeän yön hetken, jossa haluaa prosessoida ja järjestellä ajatuksiaan. Näin siis tein ja mietin sitä, miten en osaa kuvailla tunteitani Adelen konsertissa tai sen jälkeen.
Todellisuudessa minussa herättää enemmän tunteita Troyen siirtynyt Oslon konsertti, jonka piti olla ensi viikolla. Kun luin sattumalta muuttuneen päivämäärän netistä, en ollut uskoa silmiä. Konsertti siirtyi syyskuun alkuun keskelle viikkoa, jolloin olen juuri ehtinyt asettua vaihtokaupunkiin Utrechtiin. Ajankohta on siis lievästi sanoen huono ja seuraava askel on kysellä refundia ostamastani lipusta. Pahinta tässä tilanteessa ei ole suinkaan "sisällöltään tyhjä Oslon matka" vaan epävarmuus siitä, koska saan vastaavan tilaisuuden vai saanko sitä ollenkaan.

Olen tiennyt jo muutaman päivän ja olen alkanut päästä tilanteesta jo pikku hiljaa yli, mutta todellisuudessa ja rehellisesti tieto sattuu edelleen (tieto lisää tuskaa). Tänä nimenomaisena hetkenä tajusin, kuinka paljon odotin Troyen keikkaa ja kuinka epätodelliselta ja surkealta tieto tuntui.

Se oli ehkä konkreettisin hetki, jolloin huomasin kuinka paljon rakastan musiikkia.